42

Eli mitä elämä ei vieläkään ole opettanut

Minä muutama päivä sitten. Vielä hymyilytti kuvanottohetkellä.
Note to self: (sametti)kiharapötkylät ovat painajainen vyötärölle asti ulottuville,
karheille hiuksille. Kaksin käsin sai repiä irti ja tukka näytti aivan samalta
Paperi-T but make it keski-ikäinen auntie kuin aina ennenkin.

Rakas Sana’a,

ei nyt mennä siihen myyttiin, että 42 olisi muka vastaus maailmankaikkeuden perimmäisiin kysymyksiin. Ihan ilman, että satuin täyttämään menneen aamupäivän aikana 42 vuotta osaan sanoa, että moiset hapatukset ovat very mediocre white man coded. Kaikki muut paitsi jotkut kartesiolaiset kaiken maailman dosentit ymmärtävät, ettei mitään lopullista totuutta ole, eikä tule. Muistan kuulleeni, kuinka Zadie Smith sanoi jossakin haastattelussa, että mitä vanhemmaksi hän tulee, sitä vähemmän hän tietää. Tunnistan tämän ja lisään, että itse olen aina ajatellut, etten tiedä mitään, kaikkein kaikkitietävimpiä nuoruudenvuosianikin varjosti kokemus siitä, että olen tyhmä, etten ymmärrä perus lainalaisuuksia, että minun totuuteni on mielikuvitusjuttu. Ja kun mitään arkistoa ei ollut, ei epistemologiaa, jota kohti osoittaa, että repikää siitä, niin siinä sitä sitten oltiin, loukossa omassa itsessä (jossa siis mieli ja ruumis limittyvät erottamattomasti toisiinsa, jos ei jo tullut selväksi). Ajattelin kertoa teille nyt kaikesta, mitä en tiedä.