Rohkeudesta
Ei minun, vaan teidän
Minä ja setäni Yuval, eli dod-Yuvi, jollakin sadoista retkistämme
erämaissa ja kaupungeissa. Näyttäisin olevan kuvassa 6—8-vuotias.
Ajattelen ja ikävöin häntä joka ikinen päivä.
Hän ei paljoa kenkiä käyttänyt.
Tuntuu, että koko Suomi huomasi eilispäivän jutun Helsingin Sanomissa. Olen saanut satoja viestejä sosiaalisessa mediassa ja sähköpostiini. (Vain yksi oli merkillinen vihaviesti. Siinä puhuttiin minusta yksikön kolmannessa persoonassa: “Koko EI OLE juutalainen! Ei syntyjään eikä kääntynyt!”. Tämä viesti tuli valkoiselta ei-juutalaiselta henkilöltä, kuten aika usein nämä tällaiset jutut. Valkoiset naiset ovat aivan omaa luokkaansa mitä tulee rasismiin ja ihmisten mitätöimiseen. Äiti ja isä eivät ole olleet yhteyksissä, mitä osasinkin odottaa.)
Vähintään joka toisessa saamassani viestissä on toistunut adjektiivi “rohkea”. Tämä itselleni vieraalta tuntuva sana on seurannut minua kymmenen vuotta kaikkialle minne menen, minne kirjoitan, kuin varjo, jolla on suriseva pyhimyksen sädekehä päässään. Olet niin rohkea kun puhut. Olet niin rohkea kun ryhdyt toimeen. Olet niin rohkea kun nostat muita. Olet niin rohkea kun myönnät virheesi.
Rohkea on viimeinen sana, jolla itseäni kuvailisin. Olen ehkä utelias, ehkä hieman jäykkä oikeudentunnossa, ehkä huono olemaan aloillani itseni kanssa. Välillä luova, raivoissani. Väsynyt. Mutta rohkeutta on vaikea tunnistaa, samalla tavalla kuin jos joku harvoin sanoo minua kauniiksi. Sekään sanaa ei kuulu minulle. Rohkea on minusta myös hyvin epämääräinen sana, sellainen, jota kenties käytetään silloin, kun ei oikein tiedetä mitä sanoa, hieman samantyylisesti kuin sanoja “mielenkiintoinen”, “tärkeä” ja “tarpeellinen”. Nämäkin sanat seuraavat tekstejäni.
Mutta jos nyt nopeasti kuitenkin annan itseni ajatella rohkeutta ja haluaisin määritellä sanan sen perusteella, miten sitä minun puuhiani ja ajatuksiani vasten käytetään, kai sanoisin, että rohkeus on äänen käyttämistä silloinkin, kun se ei ole vain itselle edullista tai omia asioita edistävää. Silloinkin kun se voi tarkoittaa jostakin tärkeästä luopumista, epämukaviin keskusteluihin joutumista. Tarkoitan äänen käyttämistä en metaforisessa mielessä (=sananhelinänä ja juhlapuheina), tai edes konkreettisessa (=puhe- ja kirjoitusakteina erilaisilla alustoilla), vaan hyperkonkreettisessa, autokonkreettisessa mielessä, eli niin, että se edes pyrkii kääntymään myös itsereflektioksi, välillä. Näin olen päätellyt ihmisten lähettämistä viesteistä.
Mutta minä ajattelen ehkä hieman toisin. Uskon, että sortavien rakenteiden purkaminen on edullista myös sortajalle. Hänkin kärsii tukahduttavassa ilmapiirissä, vaikka pikavoittoina tulisikin hyötyjä. En koe moniakaan keskusteluja erityisen epämiellyttäviksi. Hiljaisuutta sen sijaan vihaan. En tiedä miksi juuri minulla ja heimollani olisi jonkinlainen ikuinen oikeus (väkivallalla) saavutettuihin etuihin, en tiedä miksen haluaisi luopua sellaisesta, mikä on veren peitossa. Puheesta: minä ihan oikeasti inhoan itseäni, eikä ole mikään mentaalinen jumppa yrittää etsiä itsestäni virheitä ja osallisuutta koko maailman pahaan. Ehkä olenkin vain itsekäs. Ehkä rohkeus on vain itsekkyyttä joka ojentuu kohti muita. Ehkä suhtautuminen rohkeuteen itsekkyytenä voisi auttaa meitä tekemään enemmän solidaarisuuden tekoja.
En yritä nyt aloittaa taas uutta repeämää, vannon, enkä korostaa omaa erinomaisuuttani, mutta eilispäivän uutinen ja rohkeusviestit sekoittuivat yöllä mielessäni keskusteluun, jonka kävin myöhemmin eilen erään kirjailijakollegan kanssa. Palasimme polveilevassa kohtaamisessamme parin viikon takaiseen kirjailijoiden toimeentulo -asiaan. Meitä oli jäänyt vaivaamaan se, kuinka monesti olimme nähneet ajatuksen siitä, kuinka kritiikki tulisi kohdistaa kustantamoiden johdolle, ei muulle kustantamon väelle, kuten kustannustoimittajille, markkinointiväelle tai äänikirja-asioiden hoitajille.
