2015
ennen kuin menemme yhtään tämän pidemmälle sinulle on annettava nimi. En suostu puhumaan tyhjyyteen. Kai jokaisen tytön päiväkirjalla tulee olla hieno nimi, kuin ystävättärellä jolle uskoudutaan. Tai huvilalla, jonne mennään pois kotoa, olemaan maaginen, paljasvarpainen, hieman dramaattisempi versio itsestä. Minä olen intuitiivinen ihminen, niin induktiivinen että välillä se on jopa itselleni liikaa. Ajatteleminen on kuormittavaa, usein inhottavaa, mutta näen loputtomasti ilmiöitä yksittäisten ihmisten kokemuksellisuudessa ja uskon niihin kuin hurmoksessa. En jaksa miettiä asioita liian pitkälle, luotan siihen, että ne itsessään kertovat minulle sen mitä kulloinkin pitää tietää maailmasta, ihmisyydestä.
Kun tyttäreni oli pieni, hän halusi kaupassa aina kaiken mikä sattui osumaan silmänkorkeudelle. Toruin häntä väsyneenä: etkö ymmärrä että silmä voi katsoa minne vain, ei se tarkoita välttämättä mitään. Miksi väitin näin, vaikka olemme ihan samanlaisia, minä ja hän. Haluamme, yhdistelemme.
Miten olisi Sana’a? Mmm. Se kuulostaa hyvältä. Se voisi olla ystävättären nimi – se olisi ollut toisen lapseni nimi, jos olisin sellaisen saanut, ja nyt on liian myöhäistä, muistuta että kirjoitan tästä. Annan nimen siis sinulle. Sana’a on myös koti, jossa en ole koskaan ollut. Ja juuri siksi se on niin turvallinen, koska se on vain minun toiveissani, valemuistoissani, suurimmissa suruissani oleva asia. Puhelimessani on muistiinpano, lainaus Anaïs Niniltä. En ole kirjoittanut ylös mistä olen sen napannut. Voisiko se olla hänen päiväkirjoistaan:
“Had I not created my whole world, I would
certainly have died in other people’s.”
Olen säkenöivän huono pitämään päiväkirjaa, en pidä oikeastaan minkäänlaisesta kirjoittamisesta. Samaan aikaan ainoa asia, jonka kautta hahmotan maailmasta sitä vähää jonka vaistoni ja impulssini lyövät eteeni, on teksti. Ei puhe, ei musiikki, ei kosketus, ei varsinkaan muut ihmiset. Teksti on ainoa maailma, jossa voin edes hetken hengittää ilman paniikkia, jossa asetun oikeaan perspektiiviin (kaikki sanat jotka on koskaan kirjoitettu, ja sitten minä), jossa puhutaan kanssani samaa kieltä, kirjaimellisesti. Ja kaikista tekstilajeista, kirjoittamisen kehyksistä, rauhoittavin on elämäkirjoitus [a, b], kaikki se mitä me jatkuvasti kerromme tekstinä oikeista ihmiselämistä. Haluan tietää jokaisesta maailman ihmisestä kaiken, totuuden. Haluan että kaikki ymmärtävät minut täydellisesti. Siksi kirjoitan, vaikken erityisesti nauti siitä tai halua sitä itsessään tehdä.
Minun on siis huijattava itseni kirjoittamaan, jotta saan työni tehtyä, vastuuni kannettua, tasattua sydämeni sykkeen tasolle jolla suoneni eivät räjähdä. Päiväkirjojen kirjoittaminen on kaikkein vastenmielisintä. Kenties se johtuu siitä että pidin ahkerasti päiväkirjaa lapsena, ensimmäisestä kuudenteen luokkaan, mutta yläkoulua edeltäneenä kesänä heitin kaikki pörröiset, kimalteiset, samalukkoiset ja -avaimiset kirjat roskiin, koska ajattelin etten haluaa muistaa kaikkea kiusaamista, kaikkea laihduttamista, loputtomia granny smith -omenoita, myrkynvihreää epäruokaa jota söin oikeiden aterioiden sijaan. Sittemmin on käynyt kitkerästi ilmi, ettei muistia voi heittää roskiin, käydä kumoamassa kaatopaikalle ja antaa valua luontoon. Muistan edellen käsialani, muistan ihastukseni, muistan feikkinenäkoruni, muistan mitä kekseliäimmät rasistiset ja naisvihamieliset huudahdukset, muistan hepreankielisen kaloritaulukon, joka tuli elämääni La’Isha-lehden välissä.
Rakastan lukea päiväkirjoja, rakastan lukea ihmisten kirjeitä toisilleen, rakastan saada kirjeitä mutta vihaan kirjoittaa molempia. En koskaan kuulosta itseltäni niissä , vaikka muutoin kirjoittaessa minun on suhteellisen helppo löytää oikea rekisteri; se tuntuu kuin soittaisin pianoa. En osaa soittaa pianoa. Ja mitä kirjeisiin tulee, minulla on vieläkin vastaamatta ystäväni Astridin viimehuhtikuiseen kirjeeseen. Siirrän sen to do -listalla joko viikko seuraavalle. Muuten kyllä puhumme joka päivä muita reittejä pitkin, hän oli täällä viime viikolla yökylässäkin, ja petini tuoksui pitkään häneltä sen jälkeenkin kun vaihdoin lakanat. Mutta kirje, se odottaa vastausta.
Kun luen kuuluisien ihmisten päiväkirjateoksia, ihmettelen tiesivätkö he muka kaikki että heidän yksityiset muistiinpanonsa julkaistaisiin joskus kaikkien luettaviksi. Kauniita ajatuksia, elämä on yhtä aforismia, ahdistuskin, köyhyys, anhedonia, kaikki on niin koostunutta, yhtä alliteraatiota. Minun vähäiset päiväkirjani viime vuosikymmeniltä ovat täynnä treffikumppaneiden haukkumista, paino- ja painoindeksihätää, sen toistuvaa hokemista, että pitäisi kirjoittaa, pitäisi olla armoa itseä kohtaan, pitäisi viedä roskat, pitäisi pysyä hengissä. Vaikea kuvitella että kukaan haluaisi lukea sellaista. Ja tässä me silti olemme.
Mikä on nyt toisin? saattaisit kysyä, Sana’a, jos sivut puhuisivat takaisin. Meidän kirjoittajien onneksi ne eivät kuitenkaan puhu. Tämä on yksisuuntainen katu. Sinä lepäät siinä edessäni naapurin mykkänä tyttömä, ja minä teen palmikoita koko leveydellesi. Vasemmalta oikealle, silloin tällöin yllättäen myös toiseen suuntaan: צמות. Sinä olet iltapäivän hämärä huone, jossa kuuluu vain minun hyräilyni ilmanvaihdon lisäksi. Nauran, itken kerron tarinoita seinillesi, kuiskin myrkyllisiä juoruja. Peruutan sanani – eiku, sittenki – muutan juonta, väritän vähän, ihan vain koska voin.
Mikä on muuttunut kymmenessä vuodessa siitä kun viimeksi aloin kirjoittaa päiväkirjaa, joka oli auki maailmalle?
Sillä sitähän blogi oli: päiväkirja. Tänään on kulunut päivälleen kymmenen vuotta siitä kun heräsin krapulaisena lauantaiaamuna ja ymmärsin ettei minulla ole mitään menetettävää ja perustin sen, mikä muutti kaiken elämässäni. En ole aina ollut intuitiivinen, mennyt suoraan päin. Koko siihenastisen elämäni olin noudattanut kaikkia sääntöjä ja tehnyt kaiken mitä minulta oli pyydetty – ja olin yhä onneton, lopen uupunut. Mikä osottautui silloinkin turvapaikakseni toisten tappavalta maailmalta? Teksti.
Alfred Frueh: Alfred Joseph Frueh to Giuliette Fanciulli (1913)
Archives of American Art, Smithsonian
Aina välillä sosiaalisessa mediassa tulee vastaan karikatyristi Alfred Fruehin kihlatulleen Giuliette Fanciullille lähettämä teos, jossa rakkauskirjeestä avautuu tila, taidegalleria. Yhtä hyvin kyseessä voisi olla pieni, taiteella kyllästetty asunto, turvapaikka. Omakohtaisesta tekstistä muodostuva, itsetehty maailma.
Kymmenen vuotta sitten syntyi pieni viraali vallankumous, sitten itsenäinen media (yhdessä lukemattomien muiden kanssa1), esikoisesseekokoelmani, kirjoittajakoulu, ja osa suomen kieltä: Ruskeat Tytöt. Se, joka ei nykyään tiedä, mitä tarkoittaa Ruskea, on valinnut olla tietämätön aikana, jona sellaiseen ei oikeastaan olisi varaa. Enää en jaksa selitellä, käyttää minulle suotua rajallista merkkimäärää – olen täyttänyt 40 ja ymmärtänyt että vaikka selviäisin juuri nyt tästä kaikesta, elämä päättyy silti yllättävän pian – itsestäänselvien käsitteiden määrittelyyn. Olen ihmisyyden perusyksikkö, kyllä he sen ymmärtävät jos haluavat. En ole rasisminpoistotoimisto, en maailmanpelastusyksikkö, en valtasuhteidensyyttäjä, en sortovaaroista varoittava vilkkuva liikennemerkki. Olen suurin eksistentiaalinen kysymys ja vastaus: tytär, äiti. Olen vapaa, sillä olen kirjailija ja tutkija. Ja Tyttö. Ja Ruskea. Jos tämä ei ole maailma, en tiedä mikä on.
14.2.2015 kirjoitin näköjään näin:
“Tämä blogi kertoo, millaista on olla ruskea suomalainen tyttö. Mitä on olla tavallinen suomalainen valtiotieteilijä, instagramin kautta uupumustaan peittelevä yksinhuoltajaäiti, Girlsiä pakkomielteisesti tiiraava, kalliolainen aamupuuroa ja macaronseja ahmiva kolmekymppinen ruskea tyttö.”
Paljon on muuttunut. En ole enää valtiotieteilijä, vaan yleisen kirjallisuustieteen väitöskirjatutkija. Tutkin elämäkirjoitusta, muistelmia, tytär-äitisuhteita omaelämäkerrallisissa kirjoissa. Tästä tulen kertomaan sinulle kaiken, sillä sinä olet tutkimuspäiväkirja.
Mitä valtiotieteisiin tulee, sekin on muuttunut, että mitä enemmän teimme yhdessä vastarintaa nousevalle äärioikeistopopulismille, sitä suuremman suosion se sai. Tällaista vastareaktiota en osannut odottaa, en osannut arvata että inhimillisyys ja lähimmäisenrakkaus on näin ohutta tässä Jumalan hylkäämässä maassa. Olen sanaton. Oranssista miehestä valtameren takana en edes yritä. Tämä ei ole politiikkapäiväkirja, mutta koska kaikki on poliittista, en voi ohittaa rakenteia. Toivon kuitenkin voivani tehdä sitä edes hiukan vähemmän kuin ennen. Olen turhautunut, olen mukana monenlaisissa ryhmittymissä joka päivä ja haluaisin, että edes sinä saisit pysyä tahrattomana, paikkana jossa on iloa, toivoa, pieniä mahdollisuuksien väläyksiä.
Olen edelleen yksinhuoltajaäiti, edelleen hyvin, hyvin väsynyt sellainen, mutten enää yksin. Minuakin rakastaa joku, ja se tuntuu lähes vuoden jälkeen yhä ihanalta unelta. Minuakin rakastaa joku, vaikken itse rakasta itseäni vieläkään. Sitä muutosta en enää edes odota tai toivo, sekin on muuttunut. Luovuttaminen on ollut hyvä päätös, energiaa on vapautunut muuhun. Olenko käyttänyt energian viisaasti? Olen katsellut lähinnä true crime -sarjoja, mutta se on toinen tarina se. Ehkä kirjoitan hänestä joskus, hänestä joka rakastaa minua, sillä sinä voisit hyvin olla myös rakkauspäiväkirja. (Tänään on muuten myös ystävänpäivä. Tässä välissä oli yksitoista ystävänpäivää, jotka vietin yksin. Se oli jopa kaltaiselleni antikapitalistille ja antihömpöttäjälle liikaa. Rikkouduin lähes täysin, ja tulee viemään varmasti ainakin toiset yksitoista ystävänpäivää ennen kuin uskon että kaikki tämä on nyt totta, pysyvä osa maailmaani.)
Äiti olen edelleen, aina ja ikuisesti. Kolmivuotias Kisukoirani on nykyään suurisilmäinen teini. Hän viihtyy edelleen parhaiten pää alaspäin ja käsivarren mitan päästä minusta. Joka aamu me sekä riitelemme että sovimme, lähdemme omille teillemme ja palaamme taas viimeistään illalla kotiin. Mitään maailmassa en rakasta ja ihaile enempää kuin häntä, ja siitäkin aion kertoa sinulle sen minkä voin ja osaan, sillä sinä olet ilman muuta äitimispäiväkirja.
2025
Niin, pohjimmiltasi sinä, Sana’a, olet tytärtämispäiväkirja, sillä siinä missä ihmisenä tunnen myötätuntoa kaikkia ihmisiä kohtaan, äitinä ymmärrän tarkalleen miten ja miksi äitini, isoäitini ja esiäitini ovat tehneet kaikki hirvittävät virheensä, feministinä haluan puolustaa naisen patoutunutta aggressiota, olen tyttärenä… tyttärenä olen täynnä vihaa, kysymyksiä, surua, muistoja, muistoja, muistoja, joista on otettava selko tai en selviä hengissä hautaan saakka.
Girlsin olen katsonut ainakin kymmenen kertaa alusta loppuun, ja monta muutakin sarjaa ja elokuvaa, lukenut kirjoja, lehtiä, kuunnellut podcasteja. Tulen niistäkin kertomaan aik’ajoin, sillä sinä olet hehkutuspäiväkirja. Mutta mainoksia ei tule tälläkään kertaa, sen lupaan, ei väkinäisiä kaupallisia yhteistöitä joissa tuotteistetaan ja monetisoidaan lapset, mummit ja kummin kaimat. Haluan vain että löydät taiteen ja kulttuurin ihmeen.
En asu enää Kalliossa enkä halua sinne takaisin. Muutan pian suuren, metsäisen puiston reunaan, sellaisen missä voi tavata ratsupoliiseja — acab — ja makeasti nauravia kettuja eikä minua kiinnosta muu kuin “hyvät ulkoilumahdollisuudet” ja uimahalli kävelymatkan päässä. Uudessa kodissa toteutuu myös eräs haave, jonka myönsin itselleni tasan kymmenen vuotta sitten, ja siitä ainakin kerron sinulle, sillä olet haavepäiväkirja. Malta vielä vähän.
Aamupuuroa syön harvemmin ja macaronsin tilalle valitsen nykyään jostakin syystä useimmiten korvapuustin, mutta ahmin kyllä edelleen, ja teen niitä kaikkia muitakin tyhmiä asioita. Harvemmin kuin koskaan, mutta silti teen. Se on minun ystäväni, sellainen joka ei lepää edessäni, vaan karjuu sisälläni hädissään kuin pieni vauva. En tohdi hylätä sitä, ei sellaisia ystäviä hylätä, jotka tuntevat sinut paremmin kuin kukaan. Se olisi liian vaarallista, ja liian surullista. Äsken kuitenkin leikkasin mangon lapselle ja kynin kivestä hedelmälihan hampaillani. Se ilahdutti, aidosti.
Olen neljäkymmentävuotias Ruskea Tyttö. Olen kiinnostunut seerumeista, sauvakävelystä, vesijuoksusta sekä hypermarketeista. Niissä on hyviä tarjouksia, ja mielenkiintoisia ihmisiä joita tarkkailla. Välillä käyn niissä rakkaani kanssa autolla, välillä menen itsekseni perässä vedettävä kauppakärry asfalttia vasten rahisten. Hiusrajastani sojottaa eri suuntiin kovia harmaita kuin uteliaita antenneja. Rintani ovat laskeutuneet, ja siinä missä joskus oli sikiö on roikkuva pieni pussi kuin kengurulla. Leuassa sinnikäs partakarva, aamuisin kehossa jäykkyys joka on päästettävä suun kautta suurieleisesti ulos.
Body of work, sanotaan suuressa maailmassa. Siltä nämä kymmenen vuotta todella tuntuvat, keho on tehnyt työtä yhtä lailla kuin mieli, koko keho eivätkä vain kirjoittavat kädet. En ole enää sosiaalialalla, en työskentele lasten ja nuorten kanssa, joiden vanhemmilla on riippuvuuksia. Kymmenessä vuodessa olen median perustamisen lisäksi kirjoittanut kaksi omaa kirjaa, yhden kirjan työryhmän kanssa, valmistunut maisteriksi, alkanut työstää väitöskirjaa, julkaissut lukuisia podcasteja, artikkeleita, tekstejä antologioissa, vieraillut aivan liian monessa ohjelmassa ja pitänyt varmasti satoja luentoja ja työpajoja. Olen työskennellyt valtiolla taidehallinnon parissa, muuttanut ainakin viisi kertaa, kahdessa eri kaupungissa, ollut vuosia harrastamatta seksiä ja sitten taas rakastellut niin paljon kuin olen pystynyt, olen ollut krapulassa tuon aamun jälkeenkin, mutten enää vuosiin. Olen kirjoittanut puhki pari tietokonetta, kymmeniä muistikirjoja, kuulakärkikyniä ja lippulappuja, matkapuhelimia. Sotkenut lakanoita musteella ja kaatanut kahvia vihkoille. Ja vieläkin minulla on sanottavaa, Sana’a. Minä kirjoitan jottemme menehtyisi toisten maailmoissa, katoaisi niihin, vaan olisimme jokainen kolmiuloitteinen rakkauskirje.
Seuraavaan kertaan,
Kokosi
Ps. Tämä kirjoitus on ilmainen. Ilmaisia tekstejä ilmestyy kerran kuussa. Maksamalla kuukausimaksun, vuosimaksun tai kannattajamaksun, pääsee lukemaan tekstejä useammin, saa alennuksia järjestämistäni kirjoituskursseista sekä muita yllätyksiä.
Pps. Tämä päiväkirja ei ole salainen. Sitä saa jakaa kamuille.
Lähteet:
[a] Swan, A. (2021) Anaïs Nin: Henry & June. Teoksessa Turunen, S. & Maisonen, P. (toim.) Suurteoksia. Tammi.
[b] The Oxford Centre for Life-Writing (n.d.) What is Life-Writing?
[Verkkosivusto, viitattu 13.2.2025].